Ne tietävät kaiken

 Epari 18.4.2018

Pelottavan paljon meistä tiedetään ja tietoa liikkuu. Jos varaan internetistä vaikka junalipun, niin puhelin muistuttaa minua automaattisesti matkan alkamisesta. Googlen kartta taas kertoon suoraan, missä yövyn ja kuinka kauan. Ilmeisesti jossain on joku asetusnuppi, jolla tietojen jakamisen voi estää, mutta se on niin monen mutkan takana, ettei sitä tavallinen ihminen löydä kuin vahingossa.

Facebook taas osaa kohdentaa mainokset suoraa minulle minusta keräämiensä tietojen perusteella. Tai ainakin luulee osaavansa, näen nimittäin todella paljon mainoksia facebookissa, jotka eivät voisi vähempää kiinnostaa. Tämä vain mainostajille tiedoksi, ei ole Facebookin algoritmi kunnossa. Ilmeisesti automatiikka ja tekoäly ei ihan vielä pysty ihmistä aukottomasti profiloimaan.

Facebook ja Google ovat monikansallisia tiedonkeruu jättejä, mutta osataan sitä kotimaassakin. Erilaiset bonuskortti järjestelmät pisteineen tietää tasan tarkkaan, juodaanko meillä maitoa vai ei ja jos niin minkä värisestä purkista. Asuntovelallisena pankki tietää tarkkaan tuloni ja sen, kuinka paljon käytän rahaa kuukaudessa vaatteisiin ja huonekaluihin. Ilmoittamani summat olivat muuten liian pieniä pankin tietojärjestelmän mielestä. Ja palkkani minunkin mielestä.

Näennäisesti Facebookin ja Googlen kaltaiset internet jätit kysyvät aina luvan tietojen keräämiseen ja käyttöön. Valinnanvapaudeksikin sitä kai voisi joku tyylikkäästi sanoa. Maailma on kuitenkin jo rakentunut sellaiseksi, että ilman suostumusta tietojen antamiseen ja käyttämiseen arki ja sosiaalinen elämä muodostuu hankalaksi. Varteenotettava vapaus vaihtuukin sosiaaliseen pakkoon.

Tietojen kerääminen ja erityisesti tietojen käyttäminen nousi viime viikolla esille, kun Terveyden- ja hyvinvoinnin laitos (thl) ilmoitti tutkivansa, miten tulevien yksityisten sote-keskusten rahoitus voidaan hoitaa. Ensimmäisistä uutisista sai sen käsityksen, että nyt kansalaisille jaetaan henkilökohtaisia pisteitä iän, sukupuolen ja sosiaalisen aseman perusteella.

Onneksi ihan näin radikaalista toimenpiteestä ei kuitenkaan ole kysymys. Joskin tietosuoja-asiat noussee nyt uutena asiana esille jo valmiiksi sekavassa sote-sopassa. Mihin ihmisten tietoja voidaan käyttää ja kuka niitä saa käyttää? Lisäksi oleellinen kysmys on, voiko kansalainen kieltää viranomaisia käyttämästä tietojaan semmoiseen asiaan, johon alunperin ei ole tietojaan luovuttanut? Vai onko huoli jo kokonaan turhaa, tietäväthän ne muutenkin meistä kaiken.

Tuolileikit alkaa

Epari 28.2.2018

Piiri pieni pyörii ja kansanedustajat siinä hyörii. Aika moni pohjalainenkin kansanedustaja on jo ilmoittautunut mukaan tuleviin maakuntavaaleihin. Vääliähkyä pukkaa, koska maakuntavaalit on tarkoitus järjestää tänä vuonna lokakuussa eikä eduskuntavaaleihinkaan ei ole kuin reipas vuosi. Vaikka osalla kansanedustajista julkisesti onkin intoa, niin kulisseissa kiristellään hampaita.

Kunta- ja presidenttivaalien jälkeen puolueiden vaalikassat kumisevat tyhjyyttä.Vaalit ovat aina puolueille ja ehdokkaille raskaita tapahtumia, joissa palaa rahaa ja työtunteja. Uurastuksesta ei aina saa edes palkintoa, vaan vaali-illan voi täyttää raskas pettymys.

Kokoomuksen kansanedustaja Hjallis Harkimo kritisoi suomalaista päätöksentekojärjestelmää videossaan, jonka hän on julkaissut omilla facebook- sivuillaan. Hänen mielestään samojen edustajien ei pitäisi istua usealla tuolilla: eduskunnassa, tulevissa maakuntien valtuustoissa ja vielä oman kunnankin valtuustossa.

Harkimo näkee ongelmana, että samat päättäjät eduskunnassa jakavat itselleen rahaa ensin maakuntiin ja maakunnista kuntiin. Vaikka Harkimon väite siitä, että maakunnista jaettaisiin rahaa kuntiin ei pidä paikkaansa (tulevat maakunnat eivät rahoita kuntia, vaan kunnat saavat edelleen valtionosuuksia ja keräävät kunnallisveroa), on keskustelulle useammalla tuolilla istumisesta jälleen tilausta. Luodaanhan Suomeen yhtä uutta hallinnon tasoa, vaikka vaalipuheissa taidettiin luvata enemmän byrokratian purkua.

Miksi sitten kansanedustajat osallistuvat myös ”pienempiin” vaaleihin? Luulisihan sitä aikaa kuluvan aivan tarpeeksi valtakunnankin asioiden hoitoon. Syitä voi olla useita; ollaan vilpittömän kiinnostuneita kotimaakunnan ja kunnan asiosta ja halutaan jakaa omaa osaamista ja kokemusta myös kotiseudun tarpeisiin.

Syy on myös valtapoliittinen. Kansanedustajat ovat tunnettuja ihmisiä ja he keräävät vaaleissa paljon ääniä. Se takaa omalle puolueelle enemmän paikkoja valtuustoihin ja parempia asemia päätöksentekoon. Kärkiehdokkaan sivuun jääminen on puolueelle aina iso riski.

Meillä pienillä puolueilla ei varsinkaan täällä Etelä-Pohjanmaalla ole kansanedustajia kärkiehdokkaiksi. Olisi siis helppo vaatia kansanedustajia sivuun maakuntavaaleista. Asia on kuitenkin monisyisempi. On vaikea vaatia, että luottamusasemassa toimiminen estäisi osallistumasta demokraattiseen päätöksentekoon. Vaalikelpoisuutta ei pidä rajata kevein perustein.

Viime aikoina kokoomuksesta on siirrytty paljon yksityisen terveysbisneksen leipiin. Työpaikkansa saa toki valita, mutta ongelmallista on, jos julkinen ja yksityinen etu menee sekaisin. Ehkä suurin ongelma ei olekaan usealla tuolilla istuminen, vaan se, ettei oikein tiedetä kenen tuolilla istutaan.

Kaupunkien ja maakuntien miehet

Epari 10.1.2018

On olemassa ainakin kahdenlaisia miehiä. Maakuntien miehiä ja kaupunkien miehiä. Kun nämä kaksi toisistaan jollain tasolla poikkeavaa miesryhmää laitetaan lausumaan samasta asiasta omat näkemyksensä, saadaan aikaan niin sanottu työttömien aktiivimalli.

Pikaisella kertauksella: aktiivimallissa työttömän pitää osoittaa omaa aktiivisuuttaan olemalla töissä 18h kolmen kuukauden aikana tai osallistumalla viiden päivän ajan työllisyyttä edistäviin toimiin. Ei siis riitä, että on hakenut töitä tai pyrkinut kursseille, vaan ratkaisevaa on osallistuminen. Muuten tulee raippaa tukien vähenemisen muodossa.

Tulossa on ilmeisiä ongelmia työttömälle. Voi käydä niin, että töitä ei saa, vaikka kuinka hakee. Voi käydä myös niin, ettei kursseille pääse, vaikka kuinka haluaisi. Aktiivisuudesta huolimatta siis rangaistus seuraa ja elintasoa lasketaan tukea pienentämällä. Ei tunnu ollenkaan oikeudenmukaiselta.

No miksi silti näin päätettiin? Selitys riippuu siitä, kuuluuko selittäjä kaupunkien miehiin vai maakuntien miehiin.

Kaupunkien miesten mielestä työtön on itse syyllinen tilanteeseensa, koska ei ole suostunut muuttamaan töiden tai työvoimapalveluiden perässä. Yleensä pienemmillä paikkakunnilla on heikommat työllistymisen ja kurssitusten mahdollisuudet. Kaupunkien miesten mielestä työttömän pitää hakeutua kasvukeskuksiin, joissa työvoimapalvelut ovat paremmat ja työllistymisen mahdollisuudet todennäköisemmät.

Tämä on työllistymisen näkökulmasta edes jotenkin ymmärrettävää, mutta inhimillisestä näkökulmasta ja pienempien kuntien talouskehityksen kannalta ei niinkään.

Kaupunkien miesten näkemys aiheuttaa vilunvärähtelyä maakuntien miesten keskuudessa. Maakuntien miesten näkemyksen mukaan pitää huolehtia siitä, että kaikkialla on tasapuolisesti mahdollista saada työtä tai osallistua työllisyyttä edistäviin palveluihin.

Ymmärrettävä näkemys tämäkin, mutta ongelmallinen; työpaikkoja kun ei synny pelkällä maakuntien miesten päätöksellä.

Löytyisikö ratkaisu siis maakuntien työvoimapalveluista? Tuleva maakuntauudistus sen ainakin periaatteessa mahdollistaa, koska vastuu työvoimapalveluista siirtyy uusille maakunnille. Näin maakuntahallinnon on mahdollista päättää, missäpäin aluettaan se palveluitaan tarjoaa.

Ainoa ongelma on, että uusi maakuntajärjestelmä astuu voimaan vasta 2020, kun taas työttömien raippalaki oli pakko saada voimaan jo tämän vuoden alusta. Siitä maakuntien miehet ja kaupunkien miehet olivat yksimielisiä. Työttömän rankaisemisella oli siis kovempi kiire, kun työllisyyden mahdollistamisella.