Ovatko kaikki vasemmistolaiset ateisteja, minulta kysyttiin
jossain vaalikampanjassa. Eivät ole, totesin. Meillä saa kukin kuulua mihin
uskontokuntaan haluaa, tai olla kuulumatta. Suuri osa vasemmistolaisista taitaa
kuitenkin olla Evankelisluterilaisen seurakunnan jäseniä, kuten yli 70%
suomalaisista on.
Lapuan hiippakunta täyttää tänä vuonna 60 vuotta.
Hiippakunnasta minulla on kirkonmenojen lisäksi kokemusta, kun olin nuorempana
remontoimassa erästä seurakunnalle kuuluvaa rakennusta. Työmaalla oli käymässä
joku kirkonmies. Töiden lomassa vaihdoin hänen kanssaan muutaman sanan rakennuksen sähköasennuksista
sekä ikkunan takaa näkyvästä komeasta maisemasta. Jälkeenpäin kuulin, että tämä
mukava kirkonmies oli Piispa.
Luterilainen kirkko taitaa elää jonkinlaista murroskautta.
Seurakuntaan kuuluu yhä harvempi ja jäseniä eroaa jatkuvasti. Se syö osaltaan
kirkon painoarvoa yhteiskunnallisena keskustelijana. Se on sinällään sääli,
sillä ikuiseen kilpailun ja kustannustehokkuus eetokseen syöksyneessä
yhteiskunnassa, moraaliselle ja sosiaaliselle vuoropuhelulle on todellista
tarvetta.
Tilanne on varmasti seurakunnalle hankala. Olisi tärkeää,
että ihmiset kokevat kirkon omakseen, mutta toisaalta yhteiskunnallinen kehitys
on johtanut eri suuntaisten näkemysten polarisoitumiseen. Se ei ole voinut olla
näkymättä kirjavia mielipiteitä sisältävän seurakunnan sisällä. Kun siihen
lisätään vielä kirkosta eroamisen tekninen helppous, kuvittelisi kirkonmiesten
ja -naisten olevan melkoisessa ristiaallokossa.
Olen ollut iloisesti yllättynyt, ettei kirkko ole jäänyt
sivusta seuraajaksi, vaan on ottanut aktiivisen yhteiskunnallisen keskustelijan
rooliin. Siitä huolimatta, etteivät aiheet ole olleet kovinkaan helppoja.
Uudistusmielisyyttään kirkko osoitti keskustelussaan tasa-arvoisen
avioliittolain käsittelyn yhteydessä, jossa se ilmaisi tukeaan kaikenlaisille
perheille. Kuultiinpa muutamilta Piispoilta jopa lakia kannattavia
kannanottoja.
Kirkko ei ole myöskään epäröinyt osallistua maahanmuuttoon
liittyvään keskusteluun, vaikka keskustelussa ilmenneet sävyt ovat olleet
välillä kaikkea muuta kuin rakentavia. Heikomman puolella oleminen tuntui
olevan selvä arvovalinta. Siinä kirkko pitäytyi perinteessään laittaen armon ja
lähimmäisen rakkauden muiden asioiden ohitse.
Inhimillisen näkökulman nostaminen taloudellisten intressien
yläpuolelle on tänä päivänä melkoinen saavutus. Sellaisella toiminnalla kirkko
onkin onnistunut säilyttämään oman arvokkuutensa. Siitä voisi poliitikot ottaa
mallia.
